Kotona taas täällä villissä maas...

Pari viikkoa vierähtänyt kotimaan kamaralla. Työt ovat vauhdissa ja arki muutenkin jo normaalina (lue: suhteettoman sekaisin). Reissun päällä blogin päivitys tuntui kangertelevan ihan teknisistä syistä ja päätin etten tuhlaa aikaa niiden ratkomiseen. Ajattelin, että nyt talvella on aikaa (?) sekä motivaatiota selailla reissukuvia ja muistella matkaa.

Tuskin käyn koko reissua kronologisessa järjestyksessä läpi vaan päivitän blogia eri teemoista enemmän fiiliksen mukaan. Mutta niille jotka eivät Facebook-päivityksiäni ole nähneet, karkeasti kuvattuna retkeni kulki Brittien (lähinnä Cornwall) kautta Pohjois-Italiaan, sieltä Etelä-Ranskaan, Ranskasta Portugaliin (mantereelle) ja lopulta Azorien saarille (São Miguel, Pico, Faial ja São Jorge).

Olen jo aloittanut seuraavan matkan tai pikemminkin matkojen suunnittelun, joten kokemus oli ennen kaikkea kannustava. Lähes kolme kuukautta reissussa 40 litran repun kanssa sujui sangen mutkattomasti. Reissun aikana ei pahemmin kommelluksia sattunut, mutta monenlaisia huippukohtia tuli koettua ja unohtumattomia maisemia nähtyä.

Uskon arvostavani entistä enemmän avuliaita ihmisiä, hyvin merkittyjä ulkoilureittejä, päivitettyjä google-karttoja, opasviittoja, yleisiä kulkuneuvoja, kevyttä reppua, netistä ostettavia matkalippuja, vaelluskenkiäni ja elämää ilman kännykkää muutamia juttuja mainitakseni. 

Luotettava matkakumppanini

Varmasti matkalta tulen kaipaamaan erityisesti kävelyä; kävelyä rannalla, kävelyä ylös, kävelyä alas, kävelyä aamutuimaan, kävelyä ihmisvilinässä, kävelyä tuntemattomaan. Tuntui uskomattomalta mahdollisuudelta pystyä kävelemään kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä pitkin avointa merenrantaa, sellainenhan ei täällä Suomessa, mökkien ja rantahuviloiden luvatussa maassa koskaan tule onnistumaan. Jokainen täällä pitää kiinni omastaan, menettäen samalla paljon. Mieleeni tulee Tarot-korttien maljojen nelonen: kortti, jossa mies istuu puun juurella, kädet puuskassa, edessään kolme maljaa. Miehen vasemmalla puolella leijuu pilvi joka ojentaa uutta maljaa. Mutta mies pitää katseensa niissä maljoissa, jotka ovat maassa. Ehkä se on vain suomalainen luonteenlaatu, olla näkemättä mahdollisuuksia, jääräpäisesti vain pitäytyä omassaan, on se sitten kyseessä rantaviiva tai näkökulma.

Suomalaisuus kyllä korostui matkalla, siis omani. Lähdin matkalle kuvitellen, että en ehkä ole niitä tavanomaisempia suomalaisia, mutta huomasin kyllä, että perämetsän tavat ovat minunkin geeneissäni syvemmällä kuin uskoinkaan. Pidin yksinäisyydestä, pidin hiljaisista kyläteistä, pidin siitä, että asiat toimivat ja bussit ovat aikataulussa.

Polkuja silmänkantamattomiin