Aika varas tuo aika nimittäin

Huomasin tässä muutama päivä sitten, että olen jotenkin tippunut välitilaan, siis tilaan jossa aikaa on vaikka muille jakaa, mutta samalla se aika vaan katoaa johonkin. Välitilassa oleminen edellyttää kaiketi myös sitä, että odottaa jotakin tapahtuvaksi. Odottaminen ei ole vahvimpia puoliani, mutta olen päätynyt pyörimään klassisesti byrokratian rattaisiin, joissa tunnetusti vaikuttamisen mahdollisuudet ovat kovin miinusmerkkisiä. Kärsivällisyyttäni siis koetellaan.


Toisaalta tekemistähän riittää ja terveyden reistailu on pitänyt huolen siitä, ettei lepääminen edes aiheuta suurempia omantunnon tuskia. Olen tottunut kiireen tuntuun ja jos kiirettä ei ole niin kotikutoisesti olen sellaista kyennyt taikuroimaan ihan omin avuin mitä ihmeellisimmillä projekteilla. Eteisessä odottaa vanha vaatekaappi purkamista ja vähän joka huone pientä päivitystä. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen, että kiire ei ole kovin tervettä, eikä kiireellisyys, sen nauttimasta kansansuosiosta ja yleisestä hyväksynnästä huolimatta ole tavoiteltavaa. Pitäisi jotenkin saada laatusana korvaamaan tuota kiirettä ja keskittyä olennaiseen. Päästää irti kaikki-mulle-heti maailmasta ja astua rohkeasti mikä-mikä maahan, osata esittää kysymyksiä ja kuunnella - pysähtyä ja odottaa. Mikä-mikä maassahan aika pysähtyy, joten ei kai sitä kukaan voi varastaakkaan. Pitäisi oppia olemaan läsnä tässä hetkessä.

Muistui sitten mieleeni sanonta, sitä luot - mihin keskityt. Väsäilin fraasista eilisellä taulunkin iltapuhteeksi, ihan vaan muistuttamaan siitä. Tänään päätin selvittää mihin se aika katoaa ja kirjasin  kaiken ylös mitä päivän aikana puuhailin. Huomionarvoista on, että jo pelkkä kirjaaminen ohjasi toimintaa, roikuin ainakin kolme kertaa vähemmän netissä kuin normaalisti. Kirjaamisesta aiheutui myös 5 ja puoli sivua sekalaisia toteamuksia ja hajatelmia muistikirjaan. Huippusuoritus ihmiseltä, jolla ei koskaan ole ollut kärsivällisyyttä pitää minkään valtakunnan päiväkirjaa. Ehkäpä jatkan tätä kirjaamista pitempään, ihan vaan selkiyttääkseni itselleni omia toimintatapojani.

Ristiaallokko

Nyky-yhteiskunta on toivottoman ristiriitaisten motiivien suma. Yhtäältä toivotaan talouskasvua, toisaalta varoitetaan luonnonvarojen tuhlauksesta, kolmas kertoo, että kaikki tämä olisi yhdistettävissä.

Ihanteena olisi puuhakas downshiftaaja, joka ekologisesti shoppaa laadukkaita tuotteita indiekaupoista ja DIYkkaa kirppistavaroista ihanaa sisustustavaraa kotoillessaan tasapainoisen, luovassa yhteisössä viettämänsä työpäivän jälkeen. Illalliseksi valmistuu tämän hetken hitti Ramenburgerin kasvisversio TIETTY (onhan sentään lihaton lokakuu) ja salaattikulhosta löytyy perheen kanssa yhdessä kerätty villivihannessalaatti. Jossain välissä äippä ehtii vetämään päälleen sen seitsemät uudet syysvermeet ja otattamaan itsestään kuvia "päivän vaatteissa" oma lookbookkia varten. Siis what....ja ainakin yhden tuhannen blogin perusteella koko homma on ihan piis of cage (se Nicolas Cage).

Moni on todennut, että oravanpyörässä ei kannata pyristellä ja naisten lehdet tursuaa artikkeleja eheytyvistä stressivapaista ex-murehtijoista.  Mutta  nyt tuntuu, että todellakin siitä downshiftaamisestakin on tehty suorittamista ja kilpailua - kuka downshiftaa tykimmin, kuka ekoilee letkeimmin.

Totuus on vaan todella monelle aivan toisenlainen - jengiä potkitaan yt-neuvottelujen tuloksena pätkätöistä pihalle tai vakkaripaikalta lomautukselle, Turku päättää olla jakamatta jämäruokiaan ihan vittuillakseen uusista säädöksistä ja maailman taloustilanne kiikkuu veitsenterällä samalla kun poliitikot tökkivät toisiaan sukkapuikoilla silmiin.

Ristiaallokko. Mihinköhän tämä purkki on ajelehtimassa? Miten säilyttää tasapaino, vai onko se edes mahdollista?

Peijaiset

Vuosi sitten tunsin suurta levottomuutta siitä, että jotain olisi tehtävä, muututtava - nahka alkoi kiristää. En ole sen tyyppinen ihminen että saisin aikaan niitä toivottuja pieniä muutoksia elämässäni, se on kaikki tai ei mitään, se on nyt tai ei koskaan.

Naisten lehdet ja netti on pullollaan ohjeita; näin saat elämäsi hallintaa, järjestystä kaaokseen, laihduta, rikastu, menesty ja valloita...Tosiasiassa eihän tuollaiset otsikot myisi vuodesta toiseen, jos muutos ja elämän hallinta olisi pala kakkua. Nyky-yhteiskunta on motiivien ristiaallokko, eikä siinä navigointi ole pienelle ihmiselle helppoa. Helpompaa on alistua siihen rooliin, jonka isoveli antaa - keskittyä hallitsemaan sukkalaatikkoa ja yrittää suoriutua prisman hyllyviidakko-survivalseikkailusta vuosi toisensa jälkeen.

Monelle tuttavalleni on tullut suurena yllätyksenä se, että olen hyppäämässä johonkin uuteen niin, että minulla ei ole mitään suunnitelmaa tulevasta. Siis siitä mikä se uusi on. Tilanne aiheuttaa muissa levottomuutta, mutta oma nahkani tuntuu taas joustavalta. Olen päättänyt järjestää itselleni elokuun lopulla peijaiset, siis todelliset kuoppajaiset, toivoen tietysti, että karhun henki palaa metsään. Toivon, että rituaalista olisi itsellenikin apua ja voisin todellakin laskeutua alas Odinin puusta ja nähdä asiat uudessa valossa.

Uskon että ihmisen on vaikea hallita itseään, on paljon helpompi hallita olosuhteita, mutta kun tasapainoaan horjuttaa, antaa itselleen mahdollisuuden päästä tekemään korjaavaan liikkeen - vaikka se onkin pelottavaa. Eräs parhaita ratsastukseen liittyviä oivalluksia oli, kun sain eräältä valmentajalta neuvon harjoitella putoamista, siis kerta toisensa jälkeen oli yritettävä saattaa itsensä siihen pisteeseen, että on tippumaisillaan hevosen selästä. Hyväksi ratsastajaksi ei hänen mukaansa tultu sillä, että siellä hevosen selässä yritettiin jäykkänä kontrolloiden pysyä vaan siitä, että oli joustava ja kykenevä saavuttamaan tasapainon yhä uudestaan ja uudestaan muuttuvissa tilanteissa. Onko siis koko elämän tarkoitus yrittää kontrolloida itseään niin, ettei hukkaisi avaimiaan, lompakkoaan, pitäisi rutiininsa, työpaikkansa, elämänsä ja prisman hyllypaikat järjestyksessä vai olisiko sittenkin enemmän hyötyä siitä, että kykenee nousemaan pystyyn vähän suuremmankin järistyksen jälkeen.

Luonnon ihan oma polku Picolla ei ole kovin suoraviivainen

Rannalla

Sisämaassa ahdistaa, sisämaassa ahdistaa se rannattomuus. On hyvä olla äärettömän äärellä - nähdä veteen piirtyvä taivaanranta, ulappa. Rannalta olen löytänyt elämäni suurimmat oivallukset ja lapsuuden tärkeimmät aarteet. Rannalla olen pohtinut syntyjä syviä ja katsonut mustaan veteen.

Vuonna 2000 istuin mukavassa seurassa eräässä koulutustilaisuudessa rannalla. Ranta sijaitsi Kanarian saarella, sillä inhalla Playa del Inglésillä, jossa vietettiin - ja varmaan vietetään vielä tänäänkin - bileitä teinihelveteiksi rinnastettavissa yöklubeissa. Vaikka keskustelu polveili jouhevasti, huomasin kaivelevani hiekkaa. Hetken päästä käsiini osui pieni keramiikkalaatan pala. Siis sellainen palanen, joka olisi voinut irrota mummolan keittiön seinästä. Yksi pala avasi silmäni ja pian huomasin, että paloja pilkisteli siellä täällä hiekan seassa. Puuha tarttui ja pian yksi jos toinenkin keskustelupiirin jäsen poimi palasia esiin.

Jotenkin se sitten kolahti. Maailma on aina edessämme sirpaleina, se mitä paloja eteen sattuu on - mitä muutakaan kuin - sattumaa. Joskus palasista muodostuu kuva, tärkeä osa elämää,  joskus ne jäävät piiloon ajan kinostaessa hiekkaa. Elämä on etsimistä, niiden omien palojen etsimistä. Toisilta ihmisiltä ja aivan kummallisista paikoista voi löytyä juuri se puuttuva osanen. Silloin, sillä rannalla, päätin että kääntelen palasia rohkeasti ja kuljen teitä jotka eteen tulevat. Pienistä palasista rannalla muodostui elämäni ohjenuora.

Vuosia myöhemmin luin jostain, että tällaiselle ilmiölle on olemassa psykologiassa ihan oma termikin - sisäinen puhe. Siis jokin ajatus, uskomus, asennoituminen, joka ohjaa syvemmällä tasolla toimintaa. Näin ainakin asian ymmärsin. 

Nyt ajattelen, että jos nuorasta, kuten mistä tahansa narusta pitää molemmin käsin kiinni, ovat kädet sidottuina. Kaukoviisaana on helppo nähdä, että en kovinkaan paljon ole ohjannut elämääni. Olen kirmaillut palojen perässä rantahiekalla jo yli 10-vuotta, vuodet joita ruuhkavuosiksikin kutsutaan. Elämästäni on muodostunut jotakin muuta, kuin mitä käsite "normi" pitää sisällään. Olen ollut mukana niin huimissa jutuissa, että ilman tätä löytöretkeilijän mantraa, en olisi millään niihin sotkeutunut. Asfalttiviidakkonomadi - se minusta muotoutui. Jo hieman yli kolmekymppisenä havahduin siihen tunteeseen, että muut istuvat junassa ja itse juoksen sitä kiinni. Elämä hengästytti.

Kuinka vaikeaa onkaan irrottaa elämänsä punaisesta langasta. Luoja(* yksin tietää, kuinka olen yrittänyt. Syksyisellä matkallani olin monesti rannalla, Cornwallissa alinomaa. Oli aikaa pohtia palasia ja niitä kuvioita joita elämääni oli piirtynyt. Olen päättänyt löytää uuden nuoran, sisäisen puheenparren, jossa voin toimia myös elämäni kipparina. Olen tarttunut jo ruoriin ja eikö sekin ole jo jotain.

*) Luoja tässä tekstissä on ulkona kristinuskon muovaamasta laatikosta ja esiintyy tässä vain  mukavan sanonnan ruumiillistumana :D

Inspiraatiokuviksi olen valinnut nyt kuvia rannoilta:

Porton laattoja...muuten alkuperäiset palat Ingelsin rannalta ovat vielä tallessa, täytyy lähteä Pääsiäisenä tonkimaan varastoa.

Lautta matkalla Ponta Delgadasta Santa Marian saarelle. Kuva siis Azoreilta

Picon tulivuori Pico Faialin saarelta nähtynä. Azoreilta tämäkin.

Azorien mustaa hiekkaa ja arvartuneen mielen lisäksi myös housut avartuivat
kummasti reissun aikana.

Lähellä Genovaa. Melkoisen merellinen baari.

Rannalla Portossa

Ilman varpaita Portossa

Vasten auringon siltaa...Porto

Upein ranta reissun aikana, lähellä Lizard Pointia

Yllätysmaisemat Marseillin kyljessä

Simpukkainvaasio Venetsiassa

Kahdeksan satunnaista sattumaa ja yksi murha

Haaste Reissausta ja ruokaa -blogista kehotti kertomaan 8 satunnaista asiaa itsestäni. Jotta satunnaisuus olisi minulle itsellenikin yllätys käytin apuna sanageneraattoria.

1. Haalistunut (Faded)
Yllättävän nopeasti haalistui reissun aikana saatu rusketus Suomen pimeässä talvessa. Tuntui, että talvi oli synkempi kuin vuosiin. Viikko sitten tuli työn takia vietettyä aikaa runsaati ulkona ja sattumoisin aurinkokin päätti näyttäytyä. Väri palasi kasvoille.

2. Saada selville (Detect)
Lapsena rakastin salapoliisileikkejä. Kavereiden kanssa jäljitimme moniväristä limaa räkivää miestä, hiivimme autiotalojen lähettyvillä, keräilimme ohi ajavien autojen rekisterinumeroita ja tutkailimme valokuvia johtolankojen toivossa. Salaperäiseen sanaan "Mariehamn" törmäsimme lukuisia kertoja tonkiessamme vanhoja kalasataman piha-alueita. Kuka hän oli ja mitä tekemistä hänellä oli kotikaupunkimme kanssa? Oliko hänet kenties MURHATTU?

3. Suunnata uudelleen (Realign)
Tästä sanasta sain idean kokonaan uudelle postaukselle, josta siis seuraavassa blogikirjoituksessa lisää. Olen vuosia vain ajelehtinut virran mukana, reagoinut kun jotain on tapahtunut, joskus en edes silloinkaan. Ehkä nyt viimeistään olisi aika asettua peräsimeen ja myös suunnata itsensä uusille urille.Ylös, ulos ja hyppy mukavuusalueen ulkopuolelle! Moni ystäväni on tänä keväänä tehnyt suuria päätöksiä, mikä ei ole taatusti helppoa, mutta varmasti puhdistavaa.

4. Arvokas (Precious)
Oi, niin monet asiat ovat arvokkaita, mutta juuri nyt - tällä hetkellä - on arvokasta se, että aurinko paistaa ja kevät on tulossa. Patiolla on kymmenen astetta lämmintä. Sain kuin sainkin narsissit iskettyä lasimaljaan. Eteisessä vedetään toppahousuja jalkaan ja maito on lämmitetty kaakaota varten. Pulkka odottaa pihalla - lähdetään retkelle.

5. Uuni (Oven)
Pidän uunissa valmistettavista ruuista. Herkkua on esimerkiksi folioon pilkotut juurekset mustapekkajuuston kanssa, tai gluteeniton kasvislasange - sellainen todella tomaattinen ja chilinen versio. Ihan superherkkua ovat ohuiksi leikatut naurissiivut, joiden päälle laitetaan öljyä, mausteita ja juustoraastetta.
 
6. Korostaa (Underline)
En ole koskaan ollut näin pitkään yhtäjaksoisesti (n. 2,5 vuotta) ollut opiskelematta mitään. Uuden oppiminen on vähän sama, kuin että uudistaisi samalla itsensä. Ostin viikonloppuna pitkästä aikaa tieteellisen opuksen. Päivässä olen ahminut puolet kirjasta. Pitää ottaa viivotin, post-it laput ja hyvä lyijykynä naftaliinista ja upota lempiaiheeni semiotiikan syövereihin. Alleviivaaminen on sama, kuin loisi kirjan ja itsensä välille synapseja.

7. Oksia (Prune) 
En kohta pääse sisälle talooni. Patiotani vartioi isoäidin perintönä saatu köynnöstävä kasvi, joka on vuosi vuodelta vallannut lisää elintilaa itselleen. Parin vuoden kuluttua vain prinsessa Ruususen prinssi voi tulla kylään. Oksiminen on putkahtanut mieleeni, mutta pelkään saksivani puskan väärään aikaan. Sulassa yhteisymmärryksessä kyseinen kasvikunnan liero on saanut luikerrella vapaasti.

8. Laajentaa (Expand)
Syksyinen reissu on vieläkin usein mielessäni. Enää en nää joka yö unta retkistäni, mutta lähes päivittäin mietin asioita, joita kohtasin matkalla. Kuvaan mahtuu nyt enemmän. Matkan ansiosta tuntuu, että siirryin vihdoin pääni sisällä laajakuvaan. Kotipaikkakunnan kuviot näyttäytyvät nyt aivan uudesta kulmasta.

Jos ei omenaa päivässä

Siitä puhe mistä puute, ja puhe kääntyy useimmiten ruokaan, kun minusta on kyse - kyllästymiseen asti. Moni on ollut mukana legendaarisilla ruokamatkoillani. Matka yleensä kulkee keskimäärin viiden ravintolan ruokalistan läpi tai vähintään neljän ruokakaupan hyllyjen lomassa. Äärimmäisen harvoin osumme ensimmäisellä kerralla paikkaan, josta sopivaa suuhunpantavaa löytyy. Gluteeniton lähes maidoton kasvisruokavalioni yllättää aina.

Ruokavalioni oli osa syy (taloudelliset seikat tietysti etunenässä), siihen että matkustusmuoto syksyllä oli reppureissumallinen hostelli- ja sohvamajoitus. Hostelleissa Italiaa lukuun ottamatta löytyi aina yllättävän hyväkin keittiö, jolloin ei tarvinnut murehtia kuin sopivien raaka-aineiden löytymisestä. Ja niitähän löytyi, jopa helpommin kuin olin uskonutkaan.

Arkena, vähintään puolen vuotta, olen koko lääkärikunnan kollektiivinen painajaisuni. Aamu alkaa energiajuomalla ja suklaakeksillä, lounas koostuu juustonäkkäristä ja suolakurkuista ja auringon laskiessa mättään savikuppiin riisinuudelia pippurilla ja suolalla. Torstailapsi goes sydänkohtaus. Koko elämä pyörii meneillään olevan projektin ympärillä ja syöminen, nukkuminen ja lepo on tehty vain ensiavuksi - ei ennaltaehkäisevään toimintaan.

Reissun jälkeen, syötyäni ensin ko. matkalla kolme kuukautta terveellisesti ja voimaannuttavasti vannoin, että en koskaan enää palaa vanhoihin tapoihin. Viikko onnistui kotona mainiosti, kunnes tässäkin elämäni sektorilla viisari vääntyi jälleen tuttuun tapaan vinksalleen. Vaikka henkilökohtaisesti hummalihakohu ei minua enää vegetarsitina ja hevosettomana kosketa, on ruuan alkuperä, oma onneton arkeni ja terveydelliset seikat vaivanneet minua. Mitä laitetaan?

Tänä aamuna päätin aloittaa uudella aamulla, ja Uskolassa-blogin leipäpostauksen innoittamana:

Syksyn matkan ruokakuvat toivottavasti tuovat lisäpontta pyrkimyksiini vaikuttaa omaan syömiseeni:

Juustoja Bathin farmarimarkkinoilla

Gluteeniton luomu hunaja-auringonkukansiemen flap jack  Portobellon katumarkkinoilla

Taivaallinen suklaakakku ostettu St. Ivesistä ja nautittu Mousehole-kylässä

Sieniostoksilla Genovan kauppahallissa

Yksi lukuisista Totnesin "hippikaupungin" luomukaupoista

Italialainen kasvishampurilainen

Totneslaisen kahvila-leipomon näyteikkunassa tuli kuolattua

Ne kaikki elämäni uudet aamut

Siinä vaiheessa kun flunssaa pukkaa, on oksettava olo ja kämppä sekaisin, biologinen vaisto ohjaa heittäytymään siipirikkona sohvalle ja keksimään muuta puuhaa kuin vaatteiden viikkaus hyllylle tai villakoirien rankkurointi.

Rohkeasti päätin tarttua tablettiin ja purkaa reissukuvat vihdoin  kovalevylle. Tietoteknisten haasteiden edessä jouduin nöyrtymään tikkutekniikkaan ja siirtämään kuvat kansio kerrallaan turvaan.

Matkakuume yllätti influenssan heikentämän vastustuskykyni ja huomasin kaipaavani elämääni sitä yksinkertaisuutta, joka syksyisellä matkallani hallitsi. Yksi reppu, yhteen pesukoneeseen mahtuva määrä pyykkiä, selkeä päivärytmi, ulkoilma, retkieväät ja aikainen nukkumaanmeno ovat vain haaleita muistoja tässä vaiheessa, kun kevään työsarka alkaa sähköistää arjen lisäksi niskajumituksesta kärsivää kallonpohjaa.

Miksi urauduin kotona vanhoille raiteille? Miksi ihminen kerää turhaa tavaraa ympärilleen, turruttaa aivojaan tv-roskalla ja juutuubivideoilla, mättää ähkyyn saakka lounaaksi lähikaupan muovipussilla kalastettuja hiilareita ja herättää itsensä energiajuomalla? Tiedän pystyväni parempaan ja tiedän, että se yksinkertaisempi elämä olisi paljon tyydyttävämpää...Mutta mutta, on paljon helpompaa luoda monimutkainen silmiä särkevä sotku, kuin esteettinen, funktionaalinen ja selkeälinjainen kokonaisuus.

Miksi arkeni muodostuu yhdeksi - koko elämän kokoiseksi - sijaistoiminnaksi? Miksi poltan ihanteitani pohjaan ja yritän kaapia hiiltyneitä jäännöksiä lohturuuaksi matkakuvia selailemalla? Toisaalta moni asia on muuttunut; tunnen rajani paremmin, huomaan että elämäni ihmiset ovat minulle entistä tärkeämpiä ja osaan joskus pysähtyä nauttimaan meneillään olevasta hetkestä. Näenkö siis toivonkipinän, aamun sarastuksen, uuden sellaisen...

Tähän postaukseen sopii hyvin pieni inspiraatiopotpuri uusista aamuista:

Dartmoorin nummilla

Torquay

Lizard Point

St. Michael's Mount

Portland