Suorituskeskeisenä ihmisenä treenaan tulevaa reissua varten kuin olympiaurheilija konsanaan. Kisakunnon ajoittaminen juuri syksyyn näyttää viivästyvän, mutta toivon samalla, että autenttisilla suorituspaikoilla saan vireen vauhtiin. Olisi niin mukava kerrata vähän historiaa, biologiaa, geologiaa, kirjallisuutta, elokuvia, kuvataidetta jne. jne. ja imeä reissusta ydinluita myöden kaikki mahdollinen. Olo on kuin Monty Pythonin hulluissa olympialaisissa.
Tunnen jo nyt syyllisyyttä siitä, etten aio raahata mukanani järkkäriä, vaihto-objektiiveja ja kolmijalkaa. Omatuntoni kolkuttaa myös reissurepun sisällön suhteen. Minimiin riisuttu pikkurinkka ei vedä iltavetimiä, korkkaireita tai muitakaan rientovälineitä sisäänsä. Jämähdänkö siis kolmeksi kuukaudeksi sahaamaan dormimajoitusten ja historiallisten kiviröyhkiöiden välille?
Samalla takaraivossa kolkuttaa vanha viisaus - vain matkalla on merkitystä. Onko tällaisella kultahamsterin lapsella, joka on tottunut pyörimään elämänrattaassa ilman sen kummempaa suuntavaistoa, vielä toivoa?
Oppisinko elämään "tartu hetkeen" tyylillä, jos yrittäisin. Vaatisiko se heittäytymistä, luovuttamista vai aktiivista toimintaa? "Carpe diem" on ehkä maailmanhistorian jäätävin motto, joka (mikäli kaiken maailman nettiprofiileihin on uskominen) toimii ohjenuorana miljoonille ihmisille. Oma mottoni (mikäli henkilöhistoriaani yhtään on tutustunut) on jo vuosia ollut "pumppaa - täällä palaa". Tartu siinä sitten hetkeen, kun kulkee päivästä toiseen selkä menosuuntaan ja yrittää sammuttaa perässä kulkevia Australian puskapaloihin verrattavia päivän polttavia pulmia. Mitä tapahtuu jos käännänkin katseen keulaan?
Ja kyllä...Monty Pythonin pyyntöä noudattaen olen ostanut heidän elokuviaan ja sketsipätkiään - suosittelen samaa sinullekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti