Sisämaassa ahdistaa, sisämaassa ahdistaa se rannattomuus. On hyvä olla äärettömän äärellä - nähdä veteen piirtyvä taivaanranta, ulappa. Rannalta olen löytänyt elämäni suurimmat oivallukset ja lapsuuden tärkeimmät aarteet. Rannalla olen pohtinut syntyjä syviä ja katsonut mustaan veteen.
Vuonna 2000 istuin mukavassa seurassa eräässä koulutustilaisuudessa rannalla. Ranta sijaitsi Kanarian saarella, sillä inhalla
Playa del Inglésillä, jossa vietettiin - ja varmaan vietetään vielä tänäänkin - bileitä teinihelveteiksi rinnastettavissa yöklubeissa. Vaikka keskustelu polveili jouhevasti, huomasin kaivelevani hiekkaa. Hetken päästä käsiini osui pieni keramiikkalaatan pala. Siis sellainen palanen, joka olisi voinut irrota mummolan keittiön seinästä. Yksi pala avasi silmäni ja pian huomasin, että paloja pilkisteli siellä täällä hiekan seassa. Puuha tarttui ja pian yksi jos toinenkin keskustelupiirin jäsen poimi palasia esiin.
Jotenkin se sitten kolahti. Maailma on aina edessämme sirpaleina, se mitä paloja eteen sattuu on - mitä muutakaan kuin - sattumaa. Joskus palasista muodostuu kuva, tärkeä osa elämää, joskus ne jäävät piiloon ajan kinostaessa hiekkaa. Elämä on etsimistä, niiden omien palojen etsimistä. Toisilta ihmisiltä ja aivan kummallisista paikoista voi löytyä juuri se puuttuva osanen. Silloin, sillä rannalla, päätin että kääntelen palasia rohkeasti ja kuljen teitä jotka eteen tulevat. Pienistä palasista rannalla muodostui elämäni ohjenuora.
Vuosia myöhemmin luin jostain, että tällaiselle ilmiölle on olemassa psykologiassa ihan oma termikin - sisäinen puhe. Siis jokin ajatus, uskomus, asennoituminen, joka ohjaa syvemmällä tasolla toimintaa. Näin ainakin asian ymmärsin.
Nyt ajattelen, että jos nuorasta, kuten mistä tahansa narusta pitää molemmin käsin kiinni, ovat kädet sidottuina. Kaukoviisaana on helppo nähdä, että en kovinkaan paljon ole ohjannut elämääni. Olen kirmaillut palojen perässä rantahiekalla jo yli 10-vuotta, vuodet joita ruuhkavuosiksikin kutsutaan. Elämästäni on muodostunut jotakin muuta, kuin mitä käsite "normi" pitää sisällään. Olen ollut mukana niin huimissa jutuissa, että ilman tätä löytöretkeilijän mantraa, en olisi millään niihin sotkeutunut. Asfalttiviidakkonomadi - se minusta muotoutui. Jo hieman yli kolmekymppisenä havahduin siihen tunteeseen, että muut istuvat junassa ja itse juoksen sitä kiinni. Elämä hengästytti.
Kuinka vaikeaa onkaan irrottaa elämänsä punaisesta langasta. Luoja(* yksin tietää, kuinka olen yrittänyt. Syksyisellä matkallani olin monesti rannalla, Cornwallissa alinomaa. Oli aikaa pohtia palasia ja niitä kuvioita joita elämääni oli piirtynyt. Olen päättänyt löytää uuden nuoran, sisäisen puheenparren, jossa voin toimia myös elämäni kipparina. Olen tarttunut jo ruoriin ja eikö sekin ole jo jotain.
*) Luoja tässä tekstissä on ulkona kristinuskon muovaamasta laatikosta ja esiintyy tässä vain mukavan sanonnan ruumiillistumana :D
Inspiraatiokuviksi olen valinnut nyt kuvia rannoilta:
 |
| Porton laattoja...muuten alkuperäiset palat Ingelsin rannalta ovat vielä tallessa, täytyy lähteä Pääsiäisenä tonkimaan varastoa. |
 |
| Lautta matkalla Ponta Delgadasta Santa Marian saarelle. Kuva siis Azoreilta |
 |
| Picon tulivuori Pico Faialin saarelta nähtynä. Azoreilta tämäkin. |
 |
Azorien mustaa hiekkaa ja arvartuneen mielen lisäksi myös housut avartuivat
kummasti reissun aikana. |
 |
| Lähellä Genovaa. Melkoisen merellinen baari. |
 |
| Rannalla Portossa |
 |
| Ilman varpaita Portossa |
 |
| Vasten auringon siltaa...Porto |
 |
| Upein ranta reissun aikana, lähellä Lizard Pointia |
 |
| Yllätysmaisemat Marseillin kyljessä |
 |
| Simpukkainvaasio Venetsiassa |
Hienosti kirjoitettu, en osaa tuohon edes kommentoisa:) kiinnostaisi kuulla lisää mitä kaikkea olet kokenut ja minne olet matkalla tai haluaisit olla. Ja aivan upeita kuvia!
VastaaPoista