Peijaiset

Vuosi sitten tunsin suurta levottomuutta siitä, että jotain olisi tehtävä, muututtava - nahka alkoi kiristää. En ole sen tyyppinen ihminen että saisin aikaan niitä toivottuja pieniä muutoksia elämässäni, se on kaikki tai ei mitään, se on nyt tai ei koskaan.

Naisten lehdet ja netti on pullollaan ohjeita; näin saat elämäsi hallintaa, järjestystä kaaokseen, laihduta, rikastu, menesty ja valloita...Tosiasiassa eihän tuollaiset otsikot myisi vuodesta toiseen, jos muutos ja elämän hallinta olisi pala kakkua. Nyky-yhteiskunta on motiivien ristiaallokko, eikä siinä navigointi ole pienelle ihmiselle helppoa. Helpompaa on alistua siihen rooliin, jonka isoveli antaa - keskittyä hallitsemaan sukkalaatikkoa ja yrittää suoriutua prisman hyllyviidakko-survivalseikkailusta vuosi toisensa jälkeen.

Monelle tuttavalleni on tullut suurena yllätyksenä se, että olen hyppäämässä johonkin uuteen niin, että minulla ei ole mitään suunnitelmaa tulevasta. Siis siitä mikä se uusi on. Tilanne aiheuttaa muissa levottomuutta, mutta oma nahkani tuntuu taas joustavalta. Olen päättänyt järjestää itselleni elokuun lopulla peijaiset, siis todelliset kuoppajaiset, toivoen tietysti, että karhun henki palaa metsään. Toivon, että rituaalista olisi itsellenikin apua ja voisin todellakin laskeutua alas Odinin puusta ja nähdä asiat uudessa valossa.

Uskon että ihmisen on vaikea hallita itseään, on paljon helpompi hallita olosuhteita, mutta kun tasapainoaan horjuttaa, antaa itselleen mahdollisuuden päästä tekemään korjaavaan liikkeen - vaikka se onkin pelottavaa. Eräs parhaita ratsastukseen liittyviä oivalluksia oli, kun sain eräältä valmentajalta neuvon harjoitella putoamista, siis kerta toisensa jälkeen oli yritettävä saattaa itsensä siihen pisteeseen, että on tippumaisillaan hevosen selästä. Hyväksi ratsastajaksi ei hänen mukaansa tultu sillä, että siellä hevosen selässä yritettiin jäykkänä kontrolloiden pysyä vaan siitä, että oli joustava ja kykenevä saavuttamaan tasapainon yhä uudestaan ja uudestaan muuttuvissa tilanteissa. Onko siis koko elämän tarkoitus yrittää kontrolloida itseään niin, ettei hukkaisi avaimiaan, lompakkoaan, pitäisi rutiininsa, työpaikkansa, elämänsä ja prisman hyllypaikat järjestyksessä vai olisiko sittenkin enemmän hyötyä siitä, että kykenee nousemaan pystyyn vähän suuremmankin järistyksen jälkeen.

Luonnon ihan oma polku Picolla ei ole kovin suoraviivainen